No niin, nyt ollaan asian ytimillä, eli mitä siellä Britanniassa tapahtuu. Ehkä sopivampaa olisi kuitenkin puhua Englannista, koska emme ajan puutteen vuoksi ehtineet tutustua Skotlantiin ja Walesiin. Skotlanti ja Irlanti ansaitsevatkin ehkä oman reissunsa, josta jo alustavasti haaveilimme.

Hollannista laiva siis puksutti Englannin itärannikolla sijaitsevaan Harwichin satamakaupunkiin (kyläpahanen ennemminkin), jossa päätimme ensimmäisen yön viettää, ennen kuin lähdemme opettelemaan ajamista väärällä puolella katua. Enlantilainen luokkajako iski tajuntaan heti ensi minuuteilla. Laitettuani auton parkkiin B&B:n pihalle kävelin pubissa toimivaan respaan, jossa hiuksettomat futishuligaanit alkoivat välittömästi huudella vieraan miehen astuessa HEIDÄN reviirilleen. Kontrasti ei olisi voinut olla enää jyrkempi, kun illalla katsoimme vielä ennen nukkumaanmenoa töllöä, jossa Oxfordinenglannilla sönkkäävä dosentti vauhkosi kuninkaallisten perimysjärjestyksestä Baijerissa vuonna nakki sanoilla "brilliant" ja "delightful". Alakerrassa kapakan ovella paikalliset keskustelivat omaan tyyliinsä "I'm gonna smash yo foking face in, u twat!". Lovely, absolutely lovely.

Poimimme täysin sattumanvaraisesti leirintäpaikan guuglen kartalta ja läksimme ajamaan aamusella kohti Yorkshireä. Englannin tieverkosto on kunnoltaan kuin kehitysmaasta, joten en ihmettele, miksi britit rakastavat Land Rovereitaan. Keskellä moottoritietä saattaa olla puolen metrin reikiä asfaltissa ja pientareita ei ole siivottu ikinä. Autonrenkaita, kaljapulloja ja nyrkin kokoista soraa lojuu välittömästi ajoradan reunassa. Maaseututiet ovat käytännössä maastoteitä. Mutkaisilla ja näkyvyydeltään täysin nollassa olevilla pikkuteillä on yleisrajoitus 60 mph = 97 kmh, jota kaikki luonnollisesti ajavat pitäen samalla n. 40 cm turvavälin edellä ajavaan. Autokanta on muutamia Maserateja ja Porscheja lukuun ottamatta pääasiassa vanhoja Fiestoja ja madallussarjalla ja teipatuilla ikkunoilla varustettuja viime vuosikymmenien teini-Golffeja. Eli paskoilla autoilla ajetaan lujaa paskoja teitä pitkin paskalla asenteella. Ja väärällä puolella tietä.

Maisemat muuttuivat pohjoista kohti mentäessä koko ajan mäkisemmiksi ja kylä toisensa jälkeen muistutti enemmän ja vähemmän Emmerdalea ja Murdochin murhamysteeriä. Lampaat laiduntavat kivistä ladottujen aitausten keskellä (välillä aidan yli loikanneet määkijät jolkottavat vastaan autotietä pitkin) ja kivikirkkoja sekä majataloja ympäröivät valtavat tammet täplittävät maisemaa. Koukattuamme Newcastlen herttuan entisellä maaseutukartanolla Sherwoodin metsässä saavuimme iltasella Manchesterin itäpuolella sijaitsevaan Pondenin kylään, joka yllätykseksemme on yksi Humisevan Harjun tapahtumapaikoista. Kaikki talot ilmoittavat olevansa juurikin se tärkein paikka Emily Brontën 1800-luvun klassikosta, vaikka kirjallisuuden tutkijat ovatkin sitä mieltä, että mitään oikeaa paikkaa ei ole olemassakaan. Tiedä häntä, mutta paikassa on tiettyä maagisuutta. Pystytimme telttamme solisevan puron rannalle erään amerikkalaisen herran ja englantilaisen rouvan tilalle, josta teimme seuraavana päivänä retken Lake Districtin ja Yorkshire Dalen kansallispuistoihin. Tiet ja polut kiemurtelevat upeissa maisemissa yli 20 asteen jyrkkyyksissä, jossa käsittämättömän paksut lehmät tuijottivat meitä käydessämme pällistelemässä jääkauden aikaansaamia luonnonmuodostelmia. Lämpötilat ovat koko Englannissa oloaikamme ajan olleet yli 25 astetta varjossa, johon nummilla puhaltava tuuli tosin toi pientä helpotusta.

Yorkshiren luonnonkauniiden maisemien jälkeen lähdimme hivuttautumaan etelään kohti Lontoota. Päätimme pilkkoa ajelua useammalle päivälle ja päädyimme lauantai-illaksi Birminghamiin, Englannin toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Rellestyksen määrällä ei ole mitään rajaa, kun loputtomien polttariseurueiden letkat valuvat baarikatua pitkin 3,7 miljoonan ihmisen kaupungissa, jonka keskusta on loputonta rakennustyömaata vanhojen tiilirakenteisten liikerakennusten väistyessä 40-50 kerroksisten pilvenpiirtäjien tieltä. Birmingham on yksi 1800-luvun teollisen vallankumouksen keskeisimmistä näyttämöistä ja tiedepuistossa olikin valtavia höyrykoneita ja vekottimia, joita näytösomaisesti välillä pyöräytellään käyntiin. Olisimme mielellämme käyneet höyryveturiajelulla jollain Englannin lukuisista museoradoista, mutta pitkään jatkunut helle ja rutikuiva maasto oli pakottanut kaikki höyryveturit talleihinsa. Manchesterin ohi ajaessamme näimme valtavat maastopalot, jotka olivat jatkuneet jo useita päiviä ja sateiden puuttuessa uhkasivat paloviranomaisten mukaan jatkua vielä mahdollisesti useita viikkoja. Uusin muoti-ilmiö Manchesterin näköalattomien lähiönuorten keskuudessa olikin yhä uusien tulipalojen sytyttäminen ja kuumuudessa loppuun väsytettyjen palokuntien lisäkuormittaminen, joten armeija oli kutsuttu auttamaan sammutustöissä sekä kaduille valvomaan järjestystä poliisin ohella.

Seuraavaksi suuntasimme Cambridgeen, koska yöpyminen Lontoossa on aivan käsittämättömän hintaista ollen jotain 350 ja tuhannen euron välistä yöltä perus hotellihuoneessa + auton pysäköinti reilut 60 euroa päivässä. Cambridgestä ja Oxfordista saa kokonaisen asunnon reilulla satasella ilmaisine pysäköinteineen. Maanalaisella eli Tuubilla pääsee reilun tunnin ajelulla suoraan Picadilly Circukselle, eikä autoilu yli 12 miljoonaisen metropolin keskustassa tuntikausien ruuhkissa ole ajatuksena muutenkaan himottava. Lontoossa läpsyttelimme läpi keskustan perusnähtävyyksiä Buckingham Palacesta Westminsteriin sekä vaelsimme useamman tunnin maailman hienoimmaksikin museoksi kutsutussa British Museumissa. Lontoossa kaikki museot ovat ilmaisia kaupallisten nähtävyyksien taas ollessa kalliita. Turistipassi maksaa n. 100 euroa päivältä ja sillä pääsee tyypilliseen tapaan lähes kaikkiin nähtävyyksiin sekä kulkuvälineisiin, mutta lasten kanssa se on yliampuvaa, koska yhdessä päivässä ehtii kokemustemme mukaan vessojen ja ruuan etsimisen välissä korkeintaan kahteen paikkaan. Lontoota väitetään syystäkin maailman kalleimmaksi kaupungiksi turistille, mutta pienellä esisuunnittelulla ja kaikkein kliseisimmät vahamuseot väistämällä voi kaupungista nauttia kohtuullisella budjetilla. Kun reissussa on kolme viikkoa ja päitä on viisi, pitää olla luova, että pääsee nauttimaan lomasta ilman henkilökohtaista konkurssia.

Remontin vuoksi huputettua Big Beniä toljottaessamme tapahtui viereisellä Westminsterissä Bridgellä jotain, ja paikalle ajoi paljon poliiseja ja ambulansseja. Lontoolaiset olivat tapahtuneesta selvästi hermostuneita, koska viime vuosina kaupunki on joutunut kärsimään useista terroristisessa tarkoituksessa toteutetuista iskuista. Poistuimme paikalta peribrittiläiseen tyyliin hyvässä järjestyksessä. Keep calm and drink champange.

Lehtiä lukiessa, radiota kuunnellessa sekä televisiota katsoessa tulee olo, että britit ovat todella hukassa itsensä kanssa. Mediassa ei tosi-tv tähtösten toilailujen ohella käytännössä jauheta mistään muusta kuin brexitistä. Pohjaton itsekriittisyys omaa kyvyttömyyttään kohtaan ja epätoivo alkavat vallata sivistyneistön, kun poliitikot eivät pääse nyt jo kaksi vuotta sitten suoritetun kansanäänestyksen jälkeen yhteisymmärrykseen edes siitä, mistä EU-erossa on kyse. Tavallisella kansalla ei ole hajuakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, kun ideologisella kaarnaveneellä purjehtiva konservatiivihallitus riitelee Brysselin kanssa siitä, millä ehdoilla neuvotteluissa voidaan edetä. Vene keikkuu jo kovasti ja uskallan väittää, että kohta laidan yli tipahtaa eräs rouva tai eräs herra, kuka muuten näyttää siltä kuin kissa olisi nukahtanut päähän. Eroon on enää kahdeksan kuukautta, eikä mitään valmista ole vielä syntynyt. Satamiin ajavia ja sieltä palaavia loputtomia rekkaletkoja katsoessa ei kykene edes kuvittelemaan, mikä kaaos rajoilla syntyy, jos ulkomaan kauppaa ja ihmisten liikkumista koskevia sopimuksia ei saada ajoissa solmittua. Ekonomit varoittavat triljoonien ja taas triljoonien eurojen/puntien kauppasopimusten purkautumisesta. Tavallinen kansa puhuu käyristä kurkuista ja (mielikuvituksissa) menetetyn itsemääräämisoikeuden palauttamisesta.

Brittein saarilta sujahdimme kanaalin ali Eurotunnelia Calaisiin. Matka meren alla kestää 35 minuuttia ja siellä me törötettiin autossa karkkia syöden. Tunnelista ulos putkahdettuamme vietimme Ranskan maaperällä 15 minuuttia, jonka jälkeen totesimme tän maan olevan ihan nähty ja ajoimme Belgian puolelle.

Pari loppukommenttia pakko sanoa tässä, että reissullamme eväiden tärkeys on noussut suureen arvoon tässä reissun edetessä. Siis mihinkään ei voi mennä ilman eväitä lasten kanssa, sillä aina jollain on nälkä. Eräänkin Lontoon museon edustalla kävimme keskustelun siitä, että mitä jos vain kaikki istuisimme Siikajärven vessanpöntölläja söisimme kinkkupitsaa, niin kaikki olis varmaan onnellisia. Päädyimme siihen, että Tommi katsoi museota ja minäja lapset kierreltiin vähän museon ulkopuolella.