Belgiaan saavuttuamme pallottelimme hetken, mihin asettuisimme. Ilmeinen valinta oli Brugge, vaikka tiesimmekin kohteen olevan turistirysä. Bruggesta hotellimajoitus kuitenkin keskellä viikkoa löytyi kohtuuhinnalla ja Brysselin byrokratiakorttelit tai Antwerpenin liikekeskusta ei jaksaneet kiinnostaa pätkääkään. Brugge on Europpan parhaiten säilyneitä keskiaikaisia kaupunkeja. Unescon maailmanperintökohteen statuksen vuonna 2000 saanut kaupunki väisti onnistuneesti maailmansotien suurtaistelut ja oli jo myöhäiskeskiajalla liian vähämerkityksinen, jotta kuningaskuntien väliset mittelöt olisivat pahasti päässeet kaupunkia raunioittamaan. Sen sijaan varhaisemmalla keskiajalla aina 1400-luvulle asti kaupunki on ollut Euroopan tärkeimpiä, josta löytyy jopa viitteitä nykykielestämme. Pörssi tulee sanana pankki- ja osaketoimintaa kaupungissa harjoittaneen van Borse-suvun nimestä ja Bruggen sijainti Hansa-kauppiaiden ja Venetsian silkkitiekaupan risteyksessä teki kaupungista aikoinaan erittäin vauraan. Vaikka villa- ja silkkikaupan ajoista on jo aikaa ja kaupungin talous perustuu puhtaasti turismille on monen keskiaikaisen talon edessä Maserati tai Model X parkissa. Kylmä totuus on, että monien Benelux-maiden vaurauden perusta onkin Afrikan mantereen ja Karibianmeren saarten suruttomassa raiskauksessa, minkä jäljet yhä näkyvät surkealla tavalla noiden vitsauksien piinaamien maanosien tilassa. Amsterdamin ohella Bruggessakin on timanttimuseo ja -myymälä, jonka sivuilla väitetään, että timanttien etsiminen ja kaivuu on kestävää liiketoimintaa. Terve menoa katsomaan, miltä Kongon "Demokraattisessa" Tasavallassa näyttää, kun orjatyövoima kaivaa mutaa sotapäälliköiden osoittaessa Kalashnikoveillaan, mikä on sopiva työtahti. Euroopan kultturillista rikkautta ja kauniita kaupunkeja ihaillessa on hyvä pitää mielessä, että siirtomaiden ryöstäminen, orjakauppa ja suurten sarvieläinten sukupuutot ovat suurelta osin sen hintana.

Lasten viikkotolkulla kinuama vesipuisto löytyi Bruggesta lähdettyämme heti Hollannin puolelta. Koska oli jo keskiviikko ja kotona olisi oltava sunnuntaina, aloimme suunnittelemaan viimeisten päivien kotiinpaluujärjestystä. Autopaikat Tukholmasta Suomen puolelle oli lähes loppuunmyyty, eikä hyttejä ollut yölaivaan saatavilla enää lainkaan. Yli tuhat kilometriä pidempi reitti Puolan ja Baltian kautta ei kuitenkaan houkutellut ja nukuttuamme vielä yhden yön Utrechtin lähistöllä lähdimme rullaamaan yhden pysähdyksen taktiikalla Hollannin, Saksan, Tanskan ja Ruotsin läpi Stokikseen. Noin 17 ajotuntia ja miljardi rekan ohitusta myöhemmin olimme viikkarilla. Hyttikin järjestyi ja saimme infopisteen työntekijältä lahjaksi ilmaiset aamiaiset palautettuani hänen punnista saamani väärin lasketut liiat vaihtorahat takaisin. Virhe oli luokkaa puolet koko matkabudjetistamme, enkä olisi voinut nukkua öitäni tietäen, että raha lähtee hänen palkastaan.

Moni kyselee, miten uskallamme lähteä kohta kaksikymppisellä autolla lasten kanssa täysin randomeille reissuillemme ilman kummempia ennakkosuunnitteluja. Tietynlaista joustavuutta se vaatiikin ja välillä pitkää pinnaa, mökötystä sekä sylikaupalla huumorintajua, kun sateessa ja tuulessa syömme parkkipaikan reunakivetyksellä moottoritien laidassa eväitämme. Samalla se avaa kaikki ovet, koska matkasuunnitelmassa ei sen puuttuessa tarvitse pysyä. Päivän kohteet voi valita vasta aamulla silmät avattuaan, kun näkee kumppanin ilmeestä ja kuulee lasten äänensävystä, mikä tänään olisi kivaa. Euroopassa kaikki on melko lähellä, vaihtoehtoja on valtava määrä, kaikkialla on turvallista ja kielten moninaisesta kirjosta huolimatta kaikilla tietynlainen yhteinen ymmärrys kanssaihmisiä kohtaan. Nellin takoessa jalkaansa ja huutaessa täysin palkein "En tahdo, en halua!" keskellä Sohoa, saa ohikiitäviltä pukumiehiltä sympaattisen katseen ja hyväksyvän nyökäytyksen. Me eurooppalaiset olemme kuitenkin yhtä ja samaa porukkaa tuhansia vuosia jatkuneen kanssakäymisen ja pariutumisen tuloksena. Aika ajoin nationalistiset voimat nostavat päätään, kuten juuri nyt tuntuu osassa Eurooppaa olevan muodissa. Mutta halusi tai ei, meitä kietoo yhteen saman kaltainen arvomaailma ja maailmankatsomus, jossa vieraanvaraisuus ja toisten kunnioittaminen on lyhyen ajan oman intressin tavoittelun edellä. Vaihtakaa materiaalin haaliminen kokemusten ja muistojen keräämiseen, älkääkä ainakaan lasten olemassaolon antako rajoittaa mielikuvitustanne ja uteliaisuuttanne. Päinvastoin, maailma yhdentyy yhä kiihtyvällä vauhdilla ja vieraiden kulttuurien ymmärrys ja vieraissa ympäristöissä toimiminen on tulevaisuudessa tärkeimpiä taitoja. Iiriksen sanoin: Reissu oli hauska, hotelleissa oli tarpeeksi tähtiä ja vaikka tämä on pieni askel Iirikselle, on tämä samalla iso askel Nellukalle. Niinpä, således, alors, indeed, dus, logischerweise.

No niin, nyt ollaan asian ytimillä, eli mitä siellä Britanniassa tapahtuu. Ehkä sopivampaa olisi kuitenkin puhua Englannista, koska emme ajan puutteen vuoksi ehtineet tutustua Skotlantiin ja Walesiin. Skotlanti ja Irlanti ansaitsevatkin ehkä oman reissunsa, josta jo alustavasti haaveilimme.

Hollannista laiva siis puksutti Englannin itärannikolla sijaitsevaan Harwichin satamakaupunkiin (kyläpahanen ennemminkin), jossa päätimme ensimmäisen yön viettää, ennen kuin lähdemme opettelemaan ajamista väärällä puolella katua. Enlantilainen luokkajako iski tajuntaan heti ensi minuuteilla. Laitettuani auton parkkiin B&B:n pihalle kävelin pubissa toimivaan respaan, jossa hiuksettomat futishuligaanit alkoivat välittömästi huudella vieraan miehen astuessa HEIDÄN reviirilleen. Kontrasti ei olisi voinut olla enää jyrkempi, kun illalla katsoimme vielä ennen nukkumaanmenoa töllöä, jossa Oxfordinenglannilla sönkkäävä dosentti vauhkosi kuninkaallisten perimysjärjestyksestä Baijerissa vuonna nakki sanoilla "brilliant" ja "delightful". Alakerrassa kapakan ovella paikalliset keskustelivat omaan tyyliinsä "I'm gonna smash yo foking face in, u twat!". Lovely, absolutely lovely.

Poimimme täysin sattumanvaraisesti leirintäpaikan guuglen kartalta ja läksimme ajamaan aamusella kohti Yorkshireä. Englannin tieverkosto on kunnoltaan kuin kehitysmaasta, joten en ihmettele, miksi britit rakastavat Land Rovereitaan. Keskellä moottoritietä saattaa olla puolen metrin reikiä asfaltissa ja pientareita ei ole siivottu ikinä. Autonrenkaita, kaljapulloja ja nyrkin kokoista soraa lojuu välittömästi ajoradan reunassa. Maaseututiet ovat käytännössä maastoteitä. Mutkaisilla ja näkyvyydeltään täysin nollassa olevilla pikkuteillä on yleisrajoitus 60 mph = 97 kmh, jota kaikki luonnollisesti ajavat pitäen samalla n. 40 cm turvavälin edellä ajavaan. Autokanta on muutamia Maserateja ja Porscheja lukuun ottamatta pääasiassa vanhoja Fiestoja ja madallussarjalla ja teipatuilla ikkunoilla varustettuja viime vuosikymmenien teini-Golffeja. Eli paskoilla autoilla ajetaan lujaa paskoja teitä pitkin paskalla asenteella. Ja väärällä puolella tietä.

Maisemat muuttuivat pohjoista kohti mentäessä koko ajan mäkisemmiksi ja kylä toisensa jälkeen muistutti enemmän ja vähemmän Emmerdalea ja Murdochin murhamysteeriä. Lampaat laiduntavat kivistä ladottujen aitausten keskellä (välillä aidan yli loikanneet määkijät jolkottavat vastaan autotietä pitkin) ja kivikirkkoja sekä majataloja ympäröivät valtavat tammet täplittävät maisemaa. Koukattuamme Newcastlen herttuan entisellä maaseutukartanolla Sherwoodin metsässä saavuimme iltasella Manchesterin itäpuolella sijaitsevaan Pondenin kylään, joka yllätykseksemme on yksi Humisevan Harjun tapahtumapaikoista. Kaikki talot ilmoittavat olevansa juurikin se tärkein paikka Emily Brontën 1800-luvun klassikosta, vaikka kirjallisuuden tutkijat ovatkin sitä mieltä, että mitään oikeaa paikkaa ei ole olemassakaan. Tiedä häntä, mutta paikassa on tiettyä maagisuutta. Pystytimme telttamme solisevan puron rannalle erään amerikkalaisen herran ja englantilaisen rouvan tilalle, josta teimme seuraavana päivänä retken Lake Districtin ja Yorkshire Dalen kansallispuistoihin. Tiet ja polut kiemurtelevat upeissa maisemissa yli 20 asteen jyrkkyyksissä, jossa käsittämättömän paksut lehmät tuijottivat meitä käydessämme pällistelemässä jääkauden aikaansaamia luonnonmuodostelmia. Lämpötilat ovat koko Englannissa oloaikamme ajan olleet yli 25 astetta varjossa, johon nummilla puhaltava tuuli tosin toi pientä helpotusta.

Yorkshiren luonnonkauniiden maisemien jälkeen lähdimme hivuttautumaan etelään kohti Lontoota. Päätimme pilkkoa ajelua useammalle päivälle ja päädyimme lauantai-illaksi Birminghamiin, Englannin toiseksi suurimpaan kaupunkiin. Rellestyksen määrällä ei ole mitään rajaa, kun loputtomien polttariseurueiden letkat valuvat baarikatua pitkin 3,7 miljoonan ihmisen kaupungissa, jonka keskusta on loputonta rakennustyömaata vanhojen tiilirakenteisten liikerakennusten väistyessä 40-50 kerroksisten pilvenpiirtäjien tieltä. Birmingham on yksi 1800-luvun teollisen vallankumouksen keskeisimmistä näyttämöistä ja tiedepuistossa olikin valtavia höyrykoneita ja vekottimia, joita näytösomaisesti välillä pyöräytellään käyntiin. Olisimme mielellämme käyneet höyryveturiajelulla jollain Englannin lukuisista museoradoista, mutta pitkään jatkunut helle ja rutikuiva maasto oli pakottanut kaikki höyryveturit talleihinsa. Manchesterin ohi ajaessamme näimme valtavat maastopalot, jotka olivat jatkuneet jo useita päiviä ja sateiden puuttuessa uhkasivat paloviranomaisten mukaan jatkua vielä mahdollisesti useita viikkoja. Uusin muoti-ilmiö Manchesterin näköalattomien lähiönuorten keskuudessa olikin yhä uusien tulipalojen sytyttäminen ja kuumuudessa loppuun väsytettyjen palokuntien lisäkuormittaminen, joten armeija oli kutsuttu auttamaan sammutustöissä sekä kaduille valvomaan järjestystä poliisin ohella.

Seuraavaksi suuntasimme Cambridgeen, koska yöpyminen Lontoossa on aivan käsittämättömän hintaista ollen jotain 350 ja tuhannen euron välistä yöltä perus hotellihuoneessa + auton pysäköinti reilut 60 euroa päivässä. Cambridgestä ja Oxfordista saa kokonaisen asunnon reilulla satasella ilmaisine pysäköinteineen. Maanalaisella eli Tuubilla pääsee reilun tunnin ajelulla suoraan Picadilly Circukselle, eikä autoilu yli 12 miljoonaisen metropolin keskustassa tuntikausien ruuhkissa ole ajatuksena muutenkaan himottava. Lontoossa läpsyttelimme läpi keskustan perusnähtävyyksiä Buckingham Palacesta Westminsteriin sekä vaelsimme useamman tunnin maailman hienoimmaksikin museoksi kutsutussa British Museumissa. Lontoossa kaikki museot ovat ilmaisia kaupallisten nähtävyyksien taas ollessa kalliita. Turistipassi maksaa n. 100 euroa päivältä ja sillä pääsee tyypilliseen tapaan lähes kaikkiin nähtävyyksiin sekä kulkuvälineisiin, mutta lasten kanssa se on yliampuvaa, koska yhdessä päivässä ehtii kokemustemme mukaan vessojen ja ruuan etsimisen välissä korkeintaan kahteen paikkaan. Lontoota väitetään syystäkin maailman kalleimmaksi kaupungiksi turistille, mutta pienellä esisuunnittelulla ja kaikkein kliseisimmät vahamuseot väistämällä voi kaupungista nauttia kohtuullisella budjetilla. Kun reissussa on kolme viikkoa ja päitä on viisi, pitää olla luova, että pääsee nauttimaan lomasta ilman henkilökohtaista konkurssia.

Remontin vuoksi huputettua Big Beniä toljottaessamme tapahtui viereisellä Westminsterissä Bridgellä jotain, ja paikalle ajoi paljon poliiseja ja ambulansseja. Lontoolaiset olivat tapahtuneesta selvästi hermostuneita, koska viime vuosina kaupunki on joutunut kärsimään useista terroristisessa tarkoituksessa toteutetuista iskuista. Poistuimme paikalta peribrittiläiseen tyyliin hyvässä järjestyksessä. Keep calm and drink champange.

Lehtiä lukiessa, radiota kuunnellessa sekä televisiota katsoessa tulee olo, että britit ovat todella hukassa itsensä kanssa. Mediassa ei tosi-tv tähtösten toilailujen ohella käytännössä jauheta mistään muusta kuin brexitistä. Pohjaton itsekriittisyys omaa kyvyttömyyttään kohtaan ja epätoivo alkavat vallata sivistyneistön, kun poliitikot eivät pääse nyt jo kaksi vuotta sitten suoritetun kansanäänestyksen jälkeen yhteisymmärrykseen edes siitä, mistä EU-erossa on kyse. Tavallisella kansalla ei ole hajuakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, kun ideologisella kaarnaveneellä purjehtiva konservatiivihallitus riitelee Brysselin kanssa siitä, millä ehdoilla neuvotteluissa voidaan edetä. Vene keikkuu jo kovasti ja uskallan väittää, että kohta laidan yli tipahtaa eräs rouva tai eräs herra, kuka muuten näyttää siltä kuin kissa olisi nukahtanut päähän. Eroon on enää kahdeksan kuukautta, eikä mitään valmista ole vielä syntynyt. Satamiin ajavia ja sieltä palaavia loputtomia rekkaletkoja katsoessa ei kykene edes kuvittelemaan, mikä kaaos rajoilla syntyy, jos ulkomaan kauppaa ja ihmisten liikkumista koskevia sopimuksia ei saada ajoissa solmittua. Ekonomit varoittavat triljoonien ja taas triljoonien eurojen/puntien kauppasopimusten purkautumisesta. Tavallinen kansa puhuu käyristä kurkuista ja (mielikuvituksissa) menetetyn itsemääräämisoikeuden palauttamisesta.

Brittein saarilta sujahdimme kanaalin ali Eurotunnelia Calaisiin. Matka meren alla kestää 35 minuuttia ja siellä me törötettiin autossa karkkia syöden. Tunnelista ulos putkahdettuamme vietimme Ranskan maaperällä 15 minuuttia, jonka jälkeen totesimme tän maan olevan ihan nähty ja ajoimme Belgian puolelle.

Pari loppukommenttia pakko sanoa tässä, että reissullamme eväiden tärkeys on noussut suureen arvoon tässä reissun edetessä. Siis mihinkään ei voi mennä ilman eväitä lasten kanssa, sillä aina jollain on nälkä. Eräänkin Lontoon museon edustalla kävimme keskustelun siitä, että mitä jos vain kaikki istuisimme Siikajärven vessanpöntölläja söisimme kinkkupitsaa, niin kaikki olis varmaan onnellisia. Päädyimme siihen, että Tommi katsoi museota ja minäja lapset kierreltiin vähän museon ulkopuolella.

 

 

Hampurista tie kaartoi Alankomaihin, eli tutummin Hollantiin (eivät ole kuitenkaan sama asia, mutta tarkuus tässä yhteydessä riittänee). Groningenistä maaseututeitä Lauwersoogiin, Hollannin viimeiseen luonnonvaraiseen kolkaan. Paikka on lintukosteikko joen suistossa meren rannalla. Telttailimme leirintäalueella puun alla, josta pulut paskoivat auton ja teltan päälle sekä Sadun juomaan. Aamulla tuuli ja satoi, mutta päätimme silti lähteä kävelylle kuuluisalle Vattimerelle, jossa voi laskuveden aikaan kahlata jopa kymmenien kilometrien päähän rannasta. Arvaa huvittiko jäätävässä tuulessa ja sateessa. Tuulesta puheenollen, Iiris ja Roosa ovat käyneet koko reissumme ajan kisaa, kumpi saa omaan keräilylistaansa enemmän osumia. Iiris laskee addun housuja, Roosa koiria. Ehdotin viikon reissussa oltuamme osallistuvani kisaan tuulimyllyillä. Voitin molemmat yhdellä pään kääntäisyllä nähden kerralla kymmeniä, ellen satoja tuulimyllyjä. Ja kukaan täällä ei varmasti puhu mistään räjähtävistä lepakoista. Helppoahan se tosin on, kun aina tuulee.

Hollannin väestötiheys 415 / km2 on Maltaa ja muita kärpäsenpaskavaltioita lukuunottamatta Euroopan korkein. Tätä on vaikea uskoa Hollannissa autolla ajellessa. Käytännössä koko maa on kokemuksemme mukaan pelkkää peltoa ja kasvihuonetta. Amsterdamiin saavuttaessa käyskenteli lehmiä ja lampaita pellolla vielä pari kilometriä ennen keskustaa. Keskustassa yöpyminen olisi ollut sikamaisen hintaista, joten buukkasimme itsemme muutaman kilsan päähän keskustasta pikkuhiljaa autioituvan toimistoalueen keskellä toimivaan nuorisohostelliin. Jengi kävi siellä hieman "hitaalla" vaihteella. Jotkut näyttivät siltä, että olivat asuneet hostellissa jo jonkin aikaa. Paikasta pääsi kätevästi metrolla keskustaan, jossa käväisimme töllämässä Rembrandtin Yövartion ja Banksyn näyttelyn sekä kansainvälisen Vuoden lehtikuva-näyttelyn. Amsterdam on maineestaan huolimatta ihan perheellisellekin käväisemisen arvoinen paikka. Bordellit väistellen voi nähdä idyllisiä kanavakatuja ja käydä näyttelyissä, leikkipuistoissa, ratikkajeluilla ja jokipurjehduksilla (sikahintaisia) yms. Outouksiakin on: keskellä päivää oluttölkin hakeminen kaupasta tuntuu aina vaativan kilometrien kävelyn. Matkalla tulee ironisesti vastaan ainakin kymmenen kannabiskahvilaa ja sienikauppaa.

Amsterdamissa ei kukaan järjissään oleva liiku autolla, koska pysäköinti on hankalinta, mitä olen koskaan kokenut. Lähes kaikkialla on pysäköinti kielletty ja sallituilla paikoilla se on kallista. Siispä lähes kaikki liikkuvat pyörillä. Pyöräparkit juna-asemien lähistöillä ovat monikerroksisia (ilmaisia) parkkihalleja ja pyöräilijöille on varattu useimmilta villkailta kaduilta vähintään yksi kaista molempiin suuntiin omilla likennevaloilla ja muilla järjestelyillä.

Amsterdamista läksimme taas meren rannalle Katwijkiin, jossa lööbasimme yhden yön teltassa jatkaen matkaa Haagin kautta Hoek van Hollandiin. Haagissa pysähdyimme pohdiskelemaan hetkeksi maailmanrauhaa YK:n kansainvälisen oikeuistuimen edustalla. Laiva nytkähti liikeelle Englannin kanaalin ylitse keskiviikkona.

 

St. Pauli ja Reeperbahn...Sinne veri vetää uudestaan...lauloi joskus Irwin Goodman. Jos Reeperbahnilla onkin joskun jotain hohdokasta ollut, siitä on jäljellä korkeintaan nostalgian nälkäisiä jo aikaa sitten keski-iän ylittäneitä möhömahaisia ukkoja ryystämässä euron oluttuoppia. Pari tuhnuista tissibaaria ja turkkilainen kebab-kioski tuskin on sitä, mikä aikoinaan veti ihmisiä "die sündigste Meile":lle. Hampurin vanhemmat osat ovat itsessään toisaalla post-glamouristisien kivikortteleiden ja puutarhabulevardien värittämää "artisti"-kaupunginosaa, toisaalla vanhojen tiilisten satamamakasiinien ja uusien lasi-teräs-rakennusten sekoitusta katedraadien ja yhden maailman vilkkaimpien satamien puristuksessa. Erityisesti HafenCity kunnianhimoisine arkkitehtuuriprojekteineen toi mieleen Ruoholahden. Graffitteja ei putsata talojen julkisivuista, koska ne ilmestyvät niihin joka tapauksessa takaisin parissa yössä. Kaiken kaikkiaan Hampurin synnyttämä ulkoinen mielikuva muistuttaa paljolti Berliiniä, mutta hieman suttuisempana versiona. Kaduilla tuntuu runsaasta humalaisenkin nuorison määrästä huolimatta turvalliselta, ystävällisen näköiset poliisit partioivat jalkaisin kävelykaduilla ja kuten Saksassa yleensä, lähes kaikki toimii.

HafenCitystä löytyy useita museoita ja nähtävyyksiä, yhtenä tunnetuimmista Miniatur Wunderland, 1:87 pienoiskoossa toteutettuja maailmoja Alpeilta, Hampurin lentoasema, Baijerista ja Italiasta. Maisemat ovat saksalaisella tarkkudella toteutettuja todellisia sekä kuviteltuja paikkoja, joissa pienten yksityiskohtien määrä on aivan absurdi. Vaikka suurin osa pienoismallista on staattista, myös eläviä osia on paljon: autot ajavat kaduilla, liikenne ruuhkautuu, syntyy onnettomuuksia, jonne pelastuslaitos lähtee paloasemalta tilannetta korjaamaan. Päivä ja yö vaihtelevat, tulivuoret purkautuvat ja kurkistamalla lentoaseman hotellin ikkunasta sisään voi tarkistaa miten lentokapteeni saa aikansa kulumaan lentoemojen kanssa. Juuri pienet, usein piilotetut humoristiset jekut tekevät näyttelystä hauskan. Ja sitten on tietenkin junia kulkemassa yli 14 kilometrin mittaista verkostoa ja lentokoneita, jotka nousevat ja laskeutuvat aikataulujen ja lennonjohtajan tarkassa ohjauksessa. Koko maailmaa kontrolloidaan valvomosta, jossa työkseen pikku junien reittejä ja aikatauluja suunnittelevat kaverit istuvat monitoririvistöjen edessä. Niin saksalaista...

Eli kaksi yötä vietettiin Hamburissa, syötiin jätskiä ja Iiris tykkäsi katsoa MM-kisoja telkkarista. Pestiin pyykkiä paikallisessa pesulassa ja käveltiin sateessa ympäri ämpäri Hamburgia. Yksi hyvä leikkipuistokin löudettiin, jossa varsinkin Roosuli viihtyi hirmuisesti. Tällä hetkellä Roosulilla ja Nellillä on hyvä lammasleikki meneillään, johon Iiris ei oikeen mahdu. Iiris on susi, joka tahtoo syödä lammaspaistia ja tätä leikkiä on nyt leikitty ainakin noin kolme päivää. Voitte vain kuvitella auton takapenkillä melun kun susi melkein syö lammasta..että tämmöistä myös täällä meneillään. Lapset tykkäsivät myös paljon tosta museosta, niin kuin Roosa jo kertoikin kommenteissaan. Nellukka kysyi jo Suomessa ennen Veikkolaa, että ollaanko me nyt ulkomailla?

 

 

Ruotsista humautimme Juutinrauman sillan yli Kööpenhaminaan. Kiertelimme kaupunkia kävellen muutaman tunnin verran, kunnes kännyköistä loppui akut ja emme enää osanneetkaan ilman puhelimen karttaohjelmaa takaisin autollemme. Köpiksen vanhakaupunki on loputon verkosto saman näköisiä kujia ja kapeita katuja, eikä toisilta turisteilta saamalla kartallakaan saanut tolkkua mistä olimme tulleet. Onneksi lapset muistivat hyvin pieniä yksityiskohtia, joita olivat kävellessään nähneet, ja näiden vihjeiden avulla osasimme lopulta seurata jalanjälkiämme takaisin autolle. Kuvia ei köpiksestä juuri tullut otettua, koska kameran linssistä irtosi läjä ruuveja, eikä lähinnä oluenjuontiin keskittynyt kamerakorjaamo osannut lasille mitään tehdä. Poistuessamme kaupungista hain rautakaupasta tarkkuusruuvimeisselin kolmella eurolla ja korjasin linssin itse. Yövyimme jonkun heinähatun pihalleen pystyttämässä vierasmökissä keskellä Tanskan maaseutua.

Aamulla suuntasimme kohti Jyllantia poiketen Ladbyssa viikinkimuseossa. Rannalla tönöttävästä kumpareesta oli jo 1930-luvulla löydetty kokonainen haudattu viikinkilaiva päällikköineen, hevosineen ja aarteineen. Paikalliset asianharrastajat olivat tehneet täydellisen 1:1 kopion laivasta ja käyneet sillä jopa purjehtimassa läheisillä merenlahdilla.

Yöksi suuntasimme Ilmatieteen laitoksen ennusteen rohkaisemana Rømø:n saarelle Atlantin rannalle. Poutainen, kevyt länsituuli osoittautui rankoiksi sadekuuroiksi lähes kahdenkymmenen metrisekunnin tuulessa. Telttaa emme luonnollisestikaan olleet ottaneet kertaakaan ulos paketista ostamisen jälkeen, joten pystytyksen opettelu myrskytuulessa oli jokseenkin haastavaa. Terasseilla ja tuulisuojilla varustetuilla matkailuvaunuillaan ja mukavuuksillaan veltostetut karavaanarit pyörittelivät kauhistuneina päitään, kun lapset pitelivät telttaa kulmista kiinni äitin ja isin yrittäessä sitoa purjeeksi pullistuvaa telttaa kiinni autoon ja puiden juuriin isin huutaessa tuulessa, että pitäähän elämässä jotain haasteita olla ettei ihan pehmene. Tunnin äheltämisen jälkeen saimme suojan jotensakin pystytetyksi ja lasten nukahdettua kävimme rannalla ihailemassa myrskyävää merta. Näky oli kuin vieraalta planeetalta, johon oli laskeutunut eriskummallinen avaruusalus. Tanska on p***ka maa, joten lähdemme Saksaan.